Jo yhden päivän perusteella olen todella kiitollinen siitä, että mulla
on myös mies joka osallistuu perheen arkeen. Miten ihmeessä
yksinhuoltajat selviävät pienen lapsen kanssa ja säilyvät myös itse
hengissä?!?
Olen ollut yhden illan nyt lapsen kanssa kahden kun Jaakko on
myyntikokouksessa Himoksella. Aino on ollut koko päivän
ylihuomionkipeä. Kun menen vessaan, alkaa armoton huuto. Kun juoksen
takaisin sitterin ääreen, leviää hymy korviin asti. Hyvä että sain
vaunut pihalta suojaan yöksi, juuri ehdin vilahtaa niin että tyttö ei
huomannut että poistuin hetkeksi huoneesta.
Tietysti tähän iltaan osui yhtiökokous ja taloyhtiömme asukkaat eivät
ole niitä vähäpuheisimpia... Lapsen kanssa on sitten ihana kuunnella
että miten se putkiremontti oikein kuuluu tehdä ja mihin ja millätavoin
mittarit ja eristykset asentaa, toinen kun vääntelehtii kyllästyneenä
ja kuumissaan... Eivätkä jo vanhat perheenisät enää muista miten pienet
lapset käyttäytyvät, tai sitten eivät ole edes sellaisten kanssa
koskaan aikaa viettäneet (ne paheksuvat katseet kun Aino kommentoi
välillä päätöksiä). No, onneksi lapsi on myös syy lähteä kesken pois.
Oma syöminen tapahtui myös "siinä välissä", kun oli se hetki kun Aino
hetken jaksoi itse hölmöillä lelukaaren kanssa. Tänään ei siis ole taas
nukuttu päiväunia, lukuunottamatta pientä lenkkiä Mannerheimin puiston
ympäri.
Syöminen onkin mennyt mukavasti n. 4 tunnin välein, mutta nyt illalla
oli jo niin nälkä että ei mikään meinannut riittää. Vielä kun äiti on
imetty kuiviin, pitäisi syödä omat kädet!
Ainoa positiivinen asia tässä yksin olemisessa oli aamulla: kun Jaakko
läti juuri sopivasti kun Aino heräili syömään puoli kuuden aikaan,
saimme tämän jälkeen molemmat nukkua ilman häiriöitä ja herätyskelloja
yli kahdeksaan. Silti olen jo kuolemanväsynyt ja valmis petiin, kun
vaan tuon yhden illan viimeinen syöpöttely hoituisi ennen
nukahtamista...
keskiviikko, 29. maaliskuu 2006
Kommentit