Jo yhden päivän perusteella olen todella kiitollinen siitä, että mulla on myös mies joka osallistuu perheen arkeen. Miten ihmeessä yksinhuoltajat selviävät pienen lapsen kanssa ja säilyvät myös itse hengissä?!?

Olen ollut yhden illan nyt lapsen kanssa kahden kun Jaakko on myyntikokouksessa Himoksella. Aino on ollut koko päivän ylihuomionkipeä. Kun menen vessaan, alkaa armoton huuto. Kun juoksen takaisin sitterin ääreen, leviää hymy korviin asti. Hyvä että sain vaunut pihalta suojaan yöksi, juuri ehdin vilahtaa niin että tyttö ei huomannut että poistuin hetkeksi huoneesta.

Tietysti tähän iltaan osui yhtiökokous ja taloyhtiömme asukkaat eivät ole niitä vähäpuheisimpia... Lapsen kanssa on sitten ihana kuunnella että miten se putkiremontti oikein kuuluu tehdä ja mihin ja millätavoin mittarit ja eristykset asentaa, toinen kun vääntelehtii kyllästyneenä ja kuumissaan... Eivätkä jo vanhat perheenisät enää muista miten pienet lapset käyttäytyvät, tai sitten eivät ole edes sellaisten kanssa koskaan aikaa viettäneet (ne paheksuvat katseet kun Aino kommentoi välillä päätöksiä). No, onneksi lapsi on myös syy lähteä kesken pois. Oma syöminen tapahtui myös "siinä välissä", kun oli se hetki kun Aino hetken jaksoi itse hölmöillä lelukaaren kanssa. Tänään ei siis ole taas nukuttu päiväunia, lukuunottamatta pientä lenkkiä Mannerheimin puiston ympäri.

Syöminen onkin mennyt mukavasti n. 4 tunnin välein, mutta nyt illalla oli jo niin nälkä että ei mikään meinannut riittää. Vielä kun äiti on imetty kuiviin, pitäisi syödä omat kädet!

Ainoa positiivinen asia tässä yksin olemisessa oli aamulla: kun Jaakko läti juuri sopivasti kun Aino heräili syömään puoli kuuden aikaan, saimme tämän jälkeen molemmat nukkua ilman häiriöitä ja herätyskelloja yli kahdeksaan. Silti olen jo kuolemanväsynyt ja valmis petiin, kun vaan tuon yhden illan viimeinen syöpöttely hoituisi ennen nukahtamista...