Alkaa olla vääjäämättä ovella aika, jolloin on siirryttävä työelämään. Jaa miksikö? Eikö pienten lasten äidit vietäkään aikaa lasten kanssa kotona?

Niin, näinpä itsekin kuvittelin vielä jokin aika sitten. Olen kotona niin pitkään kun jaksan, sillä haluan viettää aikaa lapseni kanssa, nähdä jokaisen uuden opitun ihmeen (ja niitähän riittää, melkein joka päivälle!) ja seurata hänen kasvamistaan.

Olen kuitenkin alkanut ihmetellä, miten ihmeessä perheet tulevat toimeen sillä pienenpienellä tuella, jonka valtio tästä työstä maksaa kotona töitä tekevälle vanhemmalle? Voiko joku oikeasti tulla toimeen n. 300 eurolla + lapsilisällä (100 eur) kuukaudessa? MIten on mahdollista, että yleensä nuoret perheet rakentavat, ovat asuntovelkaisia (kuten me!!) ja muutenkin rakentavat elämäänsä ja elävät tuolla summalla kuussa. Tietysti on ne toisen puolison tulot, mutta saavat olla kyllä aikamoiset että koko perheen elättävät. Meillä eivät ainakaan elätä...

Eli, summa summarum: töihin on mentävä. Tietysti toinen, ehkä vähemmän painava, mutta tärkeä asia sekin on jonkinlaisen älyllisen (!!!) elämän ja keskustelujen kaipuu. Nyt vuoden kotona viettäneenä ei älylliseksi tekemiseksi voida laskea enää pyykkikoneen täyttöä ja vaatteiden silittämistä. Jotain olisi saatava tehdä, vaikka laittaa papereita numerojärjestykseen. Rehellisesti sanottua välillä tuntuu että on taantunut mieleltään ehkä kymmenen vuotta taaksepäin. Mitenköhän nopeasti sitä ottaa nämä vuodet takaisin?

Mutta nyt, kun päätös töihin menosta on (lähes) tehty, alkaakin potea huonoa omatuntoa. Olenko huono äiti kun vien vain alle 10 kk ikäisen lapsen hoitoon? Olenko itsekäs, kun en tule toimeen vähällä vaan haluan säilyttää jonkinlaisen elintason rippeen? Saako joku muu osakseen lapseni suurimman rakkauden, kun en olekaan hänelle enää se ainoa ja paras seura päivisin?