Elämä on muuttunut - töihin on menty. Siitä kertoo osaltaan myös tämä
taas venynyt kirjoitustauko. Pitäisi kai siis muuttaa plogin
otsikkoakin - enää en ole Ainon kanssa kotona.
Aika on siis nykyään todella kortilla ja varsinkin aika lapsen kanssa.
Työaika, joka on klo 9-17, on erittäin kaksipiippuisesti sekä hyvä että
huono. Aamuthan ovat aina kiireisiä ja lähteminen aina myöhässä, siksi
tuo "myöhempi" töihinmeno on meille sopiva. Aamulla on aikaa sekä itse
syödä että antaa Ainon vähän aikaa temmeltää kotona ja herätä rauhassa
(tyttö tosin on reipas heräämään, joka aamu pystyssä kuin tikka
viimeistään seitsemältä, unohtamatta sunnuntaita!) ja vielä kävellä
Ainon kanssa hoitopaikkaan ja siitä töihin. Mutta kolikon kääntöpuolena
tietysti ilta, joka on lyhyt. Kun kotiin pääsee, on kello jo lähes
puoli kuusi ja jäljellä enää pari tuntia ennen Ainon nukkumaanmenoa.
Yleensä vielä ilta menee Ainon ruokailuissa, ruokaa tehdessä ja
joissain välttämättömimmissä kotitöissä. Ns. laatuaika lapsen kanssa on
kadonnut jäljettömiin.
Itse kärsin tästä ajanpuutteesta ehkä eniten. Aino onneksi jaksaa aina
olla innostunut mummun leikkiseurasta (hoitopaikka on siis
vuodenvaihteeseen asti mummula) eikä toistaiseksi ole osoittanut
minkäänlaisia merkkejä tämän uuden päivärytmin haitoista. Mummu
sensijaan muistaa lähes päivittäin kertoa, miten edistyksellinen hänen
tyttärentyttärensä on koska osaa jo yhtä sun toista ja miltei joka
päivä aina jotain vielä lisää. Ruoka maistuu ja tyttö on aurinkoinen,
nukkuu yönsä hyvin ja kehittyy lähes silmissä. Kaiken pitäisi siis
hänen kannaltaan olla hyvin.
Ehkä itsekin vielä totun ajatukseen että valitettava pakko tänä päivänä
on töissäkäyminen, näin toimivat lähes kaikki perheet, ainakin jossain
vaiheessa. Töissä kuitenkin viihdyn, on hienoa tuntea osaavansa jotain
muutakin kuin vaihtaa vaippaa ja olla seurallinen alle vuoden
ikäiselle, on terapeuttista saada "oikeaa" juttuseuraa ja pohtia
"oikeita alan ongelmia". Ja yllättävää kyllä: jotenkin on myös
huomattavasti vähemmän väsynyt kun on päivät töissä ja illat
kotitöissä, kun silloin kun oli kotona kaiket päivät.
Vuoden vaihteen jälkeen Aino menee ihan oikeaan hoitoon, yksityiselle
perhepäivähoitajalle. Ehkä siinä vaiheessa käydään läpi taas uusi pieni
kriisi. Tämä lapsen mummun hoiviin jättäminen on ollut ehkä
jonkinlaista pehmeää laskua.
keskiviikko, 29. marraskuu 2006
Kommentit