Elämä on muuttunut - töihin on menty. Siitä kertoo osaltaan myös tämä taas venynyt kirjoitustauko. Pitäisi kai siis muuttaa plogin otsikkoakin - enää en ole Ainon kanssa kotona.

Aika on siis nykyään todella kortilla ja varsinkin aika lapsen kanssa. Työaika, joka on klo 9-17, on erittäin kaksipiippuisesti sekä hyvä että huono. Aamuthan ovat aina kiireisiä ja lähteminen aina myöhässä, siksi tuo "myöhempi" töihinmeno on meille sopiva. Aamulla on aikaa sekä itse syödä että antaa Ainon vähän aikaa temmeltää kotona ja herätä rauhassa (tyttö tosin on reipas heräämään, joka aamu pystyssä kuin tikka viimeistään seitsemältä, unohtamatta sunnuntaita!) ja vielä kävellä Ainon kanssa hoitopaikkaan ja siitä töihin. Mutta kolikon kääntöpuolena tietysti ilta, joka on lyhyt. Kun kotiin pääsee, on kello jo lähes puoli kuusi ja jäljellä enää pari tuntia ennen Ainon nukkumaanmenoa. Yleensä vielä ilta menee Ainon ruokailuissa, ruokaa tehdessä ja joissain välttämättömimmissä kotitöissä. Ns. laatuaika lapsen kanssa on kadonnut jäljettömiin.

Itse kärsin tästä ajanpuutteesta ehkä eniten. Aino onneksi jaksaa aina olla innostunut mummun leikkiseurasta (hoitopaikka on siis vuodenvaihteeseen asti mummula) eikä toistaiseksi ole osoittanut minkäänlaisia merkkejä tämän uuden päivärytmin haitoista. Mummu sensijaan muistaa lähes päivittäin kertoa, miten edistyksellinen hänen tyttärentyttärensä on koska osaa jo yhtä sun toista ja miltei joka päivä aina jotain vielä lisää. Ruoka maistuu ja tyttö on aurinkoinen, nukkuu yönsä hyvin ja kehittyy lähes silmissä. Kaiken pitäisi siis hänen kannaltaan olla hyvin.

Ehkä itsekin vielä totun ajatukseen että valitettava pakko tänä päivänä on töissäkäyminen, näin toimivat lähes kaikki perheet, ainakin jossain vaiheessa. Töissä kuitenkin viihdyn, on hienoa tuntea osaavansa jotain muutakin kuin vaihtaa vaippaa ja olla seurallinen alle vuoden ikäiselle, on terapeuttista saada "oikeaa" juttuseuraa ja pohtia "oikeita alan ongelmia". Ja yllättävää kyllä: jotenkin on myös huomattavasti vähemmän väsynyt kun on päivät töissä ja illat kotitöissä, kun silloin kun oli kotona kaiket päivät.

Vuoden vaihteen jälkeen Aino menee ihan oikeaan hoitoon, yksityiselle perhepäivähoitajalle. Ehkä siinä vaiheessa käydään läpi taas uusi pieni kriisi. Tämä lapsen mummun hoiviin jättäminen on ollut ehkä jonkinlaista pehmeää laskua.